Torronsuon kansallispuisto aamulla aikaisin

Tiistaiaamuna kello seitsemän saavuin Torronsuolle. Kiljamon parkkipaikka oli suljettuna remontin takia, mutta Idänpäänkallion suunnalta pääsee myös oikein hyvin puistoon.

Söin pikaisen aamupalan autossa ja suuntasin reitille. Aikanaan kun asuin Forssassa, tuli Torrolla käytyä usein. Edellisestä kerrasta on kuitenkin jo vuosia aikaa, enkä ole koskaan kiertänyt koko lenkkiä. Aina ollut tulvivia pitkoksia, eikä vanha reittilinjaus tienvarsipätkineen koskaan tuntunut houkuttelevalta. Viime vuonna kierros saatiin siirrettyä kokonaan suon puolelle, joten nyt tuli lähdettyä innolla matkaan.

Idänpäänkallion lintutornia lähestyttäessä rupesi jo kuulumaan aamuvirkkujen kurkien huutelua. Olivat siellä sankoin joukoin. Heti harmitti, että kiikarit jäivät kotiin.

Ihastelin maisemia tovi tornista käsin ja tutkailin laavun ympäristöä. Sain logattua 230. geokätköni samalla. Jes!

Kalliolta polku laskeutui kohti suota mukavan sekametsän kautta.

Haipontien ja polun välissä oli suloinen peltopläntti, jota ympäröi sammaleinen kiviaita.

Ilma oli hieman vielä pakkasella, joten pitkospuut kimalsivat kauniisti auringossa. Eivät tuntuneet kuitenkaan liukkailta. Uudenkarheat pitkokset ovat vähän persoonattomia, mutta olihan noilla nyt mukava tallustella. Näki enemmän maisemia, kun ei tarvinnut katsoa niin paljon omiin jalkoihinsa.

Ei mennyt kauaa kun aurinko rupesi lämmittämään retkeilijää. Olin jo valmiiksi jättänyt ylimääräisen paidan reppuun.

Suon länsireunalla kulkeva metsä oli mieluisa paikka. Märkiä kohtia oli paljon paikoissa, joissa pitkospuita ei ollut. Vedenpitävät kengät olivat tarpeen.

Kiljamolla oli oiva paikka evästauolle. Kapusin ensin tornin huipulle häikäistymään aamuauringon säteistä. Tuollakin puolella suota oli huussi suljettu koronan takia. Se kannattaa pitää mielessä kun suuntaa lähiaikoina retkille!

Hengähdyshetken jälkeen askel nousi taas reippaasti ja aurinko tuntui jo paahtavalta. Pysähdyin kaivamaan roskaa kengästä ja pohdin vaatetuksen vähentämistä. Avoimella suolla tuuli kuitenkin sen verran, että jatkoin samalla pitkähihaisella paidalla takin alla.

Metsäisellä osuudella korviin kantautui Myllyojan (?) virtaava vesi. Asia, joka houkuttelee luokseen  kuin juusto hiirtä. Ojan pohjalla makasi oksia, jotka olivat pitkän harmaan kasvuston peitossa. Ruskea vesi lirisi matkallaan kohti metsäojaa. Satumaista.

Puiston alueella on vähän jäljellä huonokuntoisia pitkoksia, mutta niitä korjataan vielä tämän vuoden aikana. Yksi jännä kohta osui kohdalle, kun vetisen paikan keskellä kulki yksi heiluva lankku. Trapetsitaiteillen huojuin yli, enkä plutannut suohon. Onneksi.

Härksaaren kivilouhos oli sellainen kohde, jonka näkemistä odotin innolla. Luen parhaillaan kirjaa A.E. Nordenskiöldistä, joka 1800-luvulla täällä kaivoi isänsä kanssa harvinaisia mineraaleja.

Louhoksen alueella koko maa kimmeltää. Katinkultaa. Viisivuotias Laura olisi ollut innoissaan. 34-vuotias ainakin oli. Joku oli sokeutunut kimmellyksestä niin, että kaivanut isoja kiviä maasta. Olikohan vienyt mennessään?

Louhoksen jälkeen pääsi vielä hetkeksi suomaisemiin. Ensimmäiset vastaantulijatkin olivat liikenteessä kun kello rupesi lähentelemään yhtätoista.

Kauhean ihana aamuretki suolle! Suosittelen!