Piippurinsuo

Piippurinsuon kierros oli pitkään kummitellut retkilistalla ja eräänä lokakuisena (2023) pakkasaamuna suuntasin sinne.

Sopivaa paikkaa autolle olin pähkäillyt etukäteen. Porintien varressa on parkkitilaa, mutta hirviaidan aukko on siitä vähän sivummalla, joten ajoin suosiolla lähellä sijaitsevan metsätien varteen ja sieltä löytyikin tilava paikka.

Piippurinsuon lenkki kulkee ihan Torronsuon kansallispuisto itäreunalla ja se kuuluu Hämeen Ilvesreittiin. Polut eivät taida olla kauhean kovalla kulutuksella, mutta reittiä oli kuitenkin helppo seurata.

Aukko hirviaidassa.

Porintien varressa meteli voi olla korvia huumaava ruuhka-aikaan, mutta onneksi suurimman osan matkasta saa kulkea metsän ja suon rauhallisessa äänimaailmassa.

Kohti korkeuksia.

Suon osuus 5,3 kilometrin kierroksesta on pieni, mutta tunnelmallinen.

Pitkospuut olivat jo tuolloin osin huonokuntoiset ja uusimpien blogipostausten perusteella ne ovat kärsineet lisää parin vuoden aikana. 

Ilma oli harmaa, mutta syksyinen suo on värikäs. Hento lumikerros peitti jäätyneitä lammikoita ja karpalot maistuivat raikkailta.

Olin alueella pian uteliaasta sudesta uutisoimisen jälkeen, mutta se oli jo taidettu karkoittaa. Ei ainakaan näkynyt hukkasesta jälkeäkään.

Reitti nousi suolta Haapasaarelle. Maisemapaikalla olisi hyvin voinut evästää, mutta mukana oli nuotioeväitä, jotka olin suunnitellut meneväni Ruostejärvelle paistamaan.

Metsässä ei sen kummemmin ollut erikoisia maisemia, mutta metsän keskellä on aina mukava taivaltaa. Eikä muuten ollut enää ainuttakaan hirvikärpästä liikenteessä!

Viimeiset metrit kuljettiin metsätien laitaa. Itse suuntasin takaisin autolle, mutta Porintien ylittämällä pääsee jatkamaan retkipolkuja pitkin vaikka Hämeenlinnaan saakka.

Lämmin suositus tälle unohdetulle nurkalle Torronsuota. Seikkailumielellä ja hyvillä kengillä liikenteeseen, niin ei huonot pitkospuutkaan harmita!