Linnunlaulua lehdossa

Melkein helteinen tiistai kutsui ulkoilemaan. Nappasin pyörän alle ja poljin Vanhankosken luontopolulle. Rakastan näitä loppukevään-alkukesän lehtoretkiä. Linnut laulavat kilpaa toistensa kanssa, vuokkomeret peittävät maan ja maisema on kauniin vihreä.

Vanhan saunan nurkalta rupeaa jo kauniita kevätkukkasia näkymään. Mukulaleinikit ja valkovuokot koristavat maisemaa kauniisti. Käenkaalikin kukkii siellä täällä.

Kaunis mukulaleinikki.

Poikkean aina ensin koskelle. Koskaan siellä ei näy ketään, mutta aina on jälkiä huonokäytöksisistä ihmisistä. Omatoiminen nuotio oli kasattu ja roskia oli pitkin poikin. Muovipussi olisi pitänyt olla mukana, että olisi saanut kerättyä ne pois. Kalastajatko siellä käyvät sotkemassa vaiko autoteinit? Kuinka vaikeaa on viedä roskat mukanaan? Ylitsepääsemätöntä ilmeisesti.

Koskella näkyy lokkeja. Kävelen kosken keskelle katselemaan virtaavaa Loimijokea. Näihin maisemiin ei koskaan kyllästy. Vielä kun joskus näkisi koskikaran hyppelemässä kivillä virran keskellä.

Keskelle koskea on kiva kävellä.

Koskelta takaisin metsäpolulle. Kedolla saa vielä kulkea rauhassa, sillä laiduntavat sarvipäät eivät ole vielä saapuneet kesälomaansa luonnonsuojelualueelle viettämään. Täytyykin poiketa kesäkuun puolella karvakavereita morjestamaan.

Voiko olla kauniimpaa?

Kukkiva maisema on niin kaunis, että istahdan hetkeksi maahan sitä ihmettelemään. Ihmisen valtaa suunnattoman hyvä olo. Kimalaiset pörräävät ympärillä ja aurinko lämmittää ihanasti.

Havumetsäinen osuus oli pitkään yhtä sokkeloa myrskytuhojen jäljiltä. Nykyään pääsee kulkemaan polulla kiipeilemättä. Törmään uuteen tuttavuuteen raivausten ansiosta. Siinä se nököttää kiven kulmalla, hiidenkirnu. Metrin syvä ja halkaisijaltaan ehkä 30 senttiä. Pikkuruinen, mutta hieno muisto menneisyydestä.

Hiidenkirnu!

Käyn molemmilla lammilla metsässä. Pienempi on vihreä ja ällöttävä, kuten aina ennenkin. Isolampi on miellyttävämpi ja sen rannalta näkeekin jotain. Kaksi mustarastasta pomppii piiloon kun lähestyn rantaa. Kaloja uiskentelee ihan lammen pinnassa. Ei näy harmaahaikaraa. Olisikohan täällä elämää aikaisin aamulla auringon noustessa? Voisi olla kaikenlaista kaunista nähtävää ja kuultavaa tuolloin.

Palaan vielä Saaren tilalle ja törmään naiseen, jonka olen kerran aiemminkin samoilla poluilla nähnyt. Hän ilmeisesti käy kuvaamassa lehdon lintuja. Kerron nähneeni vähän aiemmin pikkutikan ensimmäistä kertaa elämässäni.

Parkkipaikalla pakkaan kameralaukun pyörän koriin ja kerään maasta roskia. Joku repinyt raivoisasti puhelinlaskunsa pieniin palasiin. Olisi varmaan pitänyt laittaa silput postissa laskun saajalle ja ohjeet niiden oikeaan hävitykseen. Kotimatka sujuu nopeammin, mieli on iloinen ja alamäkeähän se on tänne Loimijoen hännille.