Karhunkierros

Legendaarinen Karhunkierros Kuusamossa kutsui kaksi kulkijaa luokseen lokakuussa.

Starttasimme Karhunkierroksen 10.10.2020 Ristikallion lähtöpaikalta. Alusta asti oli selvää vaeltaa alkuperäinen matka, vaikka ei tuo uuden linjauksen matka olisi ollut kuin kymmenen kilometriä pidempi. Olimme kuitenkin tietoisia ensilumen mahdollisuudesta viikolla 42, joten yksi vaelluspäivä lisää ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Lähdin reissuun avoimella ja rennolla mielellä. Oltiin sovittu, että jos tulee tarve keskeyttää, niin se on täysin OK. Omaa onnistumisprosenttia alensi edellisviikolla pahasti jumiutunut lonkkani. Lihasrelaksantin ja särkylääkkeiden kombolla jouduin valitettavasti lähtemään matkaan. Muuten olin optimistisena matkan suhteen, sillä olen hyväkuntoinen ja retkikilometrejä mahtuu 34 ikävuoteen jo aika monta.

Ensimmäisenä päivänä vaelsimme Ristikallion pysäkiltä Taivalkönkäälle asti. Yhdeksän kilometrin matka oli mukavan kumpuileva ja varsin helppokulkuinen.

Porojakin tuli vastaan. Puhisten uros opasti emäntänsä kauemmaksi rinkat selässä polulla keikkuvista vaeltajista.

Pidemmällä reissulla taukojen merkitys nousee tärkeäksi, joten välillä on hyvä ottaa rinkka pois selästä ja pysähtyä ihmettelemään maisemia. Jokaiselle päivälle olin pakannut 150-200 grammaisen snäkkipussin, josta oli tarkoitus popsia matkan varrella pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, siemeniä ja tummaa suklaata. Osoittautui muuten vaikeaksi tehtäväksi, sillä snäkkejä kannettiin vielä Kuusamosta kotiinkin.

Puikkokämpällä käytiin oikein venyttelemässä lavereilla ja pohdittiin, että miksi se on merkitty päivätuvaksi? Kamiinan paikka oli tyhjillään, mutta kyllähän sitä kylmässäkin tuvassa voisi yöpyä.

Lyhyen sateen saattelemana saavuimme Taivalkönkään leiripaikalle. Korkealta kukkulalta aukesi komea näkymä Oulankajoelle. Viettävä rinne olisi ollut ikävä teltalle, mutta riippumatoille saimme suht hyvät paikat löydettyä. Ensimmäisenä päivänä lounaaksi sekä illalliseksi oli tonnikalawrappeja. Näin pääsee painavista herkuista eroon heti alkuunsa.

Aamulla lähdimme liikenteeseen vähän turhan myöhään. Herätystoiminnolla varustettu kello on ihan ehdoton varuste pimeän vuodenajan vaellukselle. Seuraavina aamuina ajastimmekin kaverin puhelimeen herätyksen. Omani akkua säästelin hätätilannetta varten.

Täytimme vesirakon ja -pullon kämpän rannassa. Ranta oli ihan mutainen ja joku neropatti oli kipannut nuudelinsa rantaveteen.

Vesihuoltoon meillä oli kaverin Katadyn BeFree -suodatin. Ihan näppärä vehje, vaikka ison määrän suodattamiseen kuluukin aikaa ja käsivoimia. On siis sellainen malli, missä vesi puserretaan pehmopullosta suodatinpään läpi haluamaansa astiaan.

Toisen päivän reitti kulki Taivalkönkäältä Merenojalle. Suurin osa matkasta kulki joen varrella. Lounastaukoa taisimme viettää Runsulammen tulipaikalla. Melkein juoksi porot syliin. Alkumatkasta oli kovin mutaisaa ja juurakkoista, muuten päivän polut olivat hyväkuntoisia.

Oulangan luontokeskuksella oli paljon väkeä. Sen vierestä lähtee viiden ja kahdeksan kilometrin mittaiset, hyvin sorastetut reitit. Haaveilimme teehetkestä luontokeskuksen kahvilassa, mutta sepä olikin kiinni. Ensimmäisen syyslomaviikon sunnuntai, joten odottaisi tuollaisen paikan olevan avoinna. Ihmiset kävivät vuoron perään kiskomassa ovenkahvaa.

Kiutaköngäs kohisi komeasti reitin varrella.

Luontopolkujen jälkeen ihmiset katosivat jälleen näkyvistä. 

Yöksi saavuimme Merenojalle. Riippumatoille löytyi paikka puuvaraston ja huussin lähistöltä. Reissun ainoat tulet tein edellisten kytevään nuotioon. Ihan pienet vaan, sillä me käytimme kaasukeitintä ruuanlaittopuuhiin. Itse asiassa kauheasti meidän ei tarvinnut reissussa kokkailla, sillä aamulla keitimme lounasvedet ja lounaalla illallisvedet. Kuuma vesi ja kuivattu ateria termarissa tarkoitti haudutettua ja lämmintä ruokaa taukopaikalla.

12,6 kilometriä tuli sunnuntain matkaksi.

Sateisen yön jälkeen oli ihana päästä taas liikenteeseen.

Sumeaa jokivartta, yksi polkujuoksija ja pari partiolaista taukotuvalla.

Ansakämpän tuvan lämmössä oli ihana oikaista itsensä hetkeksi laverille.

Rauhallisesti virtaava joki kiemurteli sumuisessa maisemassa. Hiekkarannat näyttivät kutsuvilta. Kesäinen melontaretki tuonne voisi olla ihana!

Kuinka hauskaa olisikaan telttailla hiekkarannalla?!

Syksy oli selkeästi jo pidemmällä. Ruskasta ei ollut enää tietoakaan. Hyvä niin, sillä se tarkoitti omaa rauhaa.

Maanantaina oli tiedossa pisin vaelluspäivä. Reilu viisitoista kilometriä Merenojalta Kitkajoen laaksoon, Pähkänänkallion maisemiin.

Päivä oli rankka. Mudan määrä oli niin tajuton. Kuorihousujen lahkeet oli polviin asti ruskeat.

Puolimatkan kyltti ilahdutti, vaikka meille se ei vielä sitä tarkoittanutkaan. Jussinkämpällä pidettiin taukoa viiden aikaan, joten tiedossa oli pimeässä vaeltamista. Matka Saarivaaran yli rotkolaaksoon olisi hirvittänyt heikompaa. Sekavat merkinnät uuden reittilinjauksen takia olivat hämmentäviä ja jyrkät, siis JYRKÄT alamäet vailla rappusia pistivät väsyneet vaeltajat tiukille. Yht´äkkiä loputtomalta tuntuneen matkan jälkeen otsalampun valokeilaan osui roskakatos. "Nyt! Tässä pitäisi olla kota jossain!"

Onneksemme kota oli tyhjillään, sillä riippumattoleirin pystyttämiseen olisi tarvinnut ehkä pienen ihmeen siinä vaiheessa. Tässä vaiheessa pelkäsin salaa, että vaelluskaveri ilmoittaisi, että jatka keskenäsi. Väsymyksestä nauraen levitimme tavarat pitkin kotaa ja nukuimme melko hyvät unet.

Aamulla vihdoin näki ympärilleen ja uskaltautui rantaan vedenhakuun. Voin pahoin. Ensimmäiset kilometrit vaan pohdin, että mihin puskaan sitä oksentaisi. Edellisenä päivänä syödyt herkulliset linssikeitot ilmeisesti eivät sopineet meikäläisen systeemiin.

Kapea ja epäilyttävä polku rannan tuntumassa piti sopivasti hereillä. Keskittyminen auttaa parhaiten pahan olon karkottamiseen. Ja nukkuminen, mutta sille ei ollut nyt aikaa.

Kivien, juurien ja mudan seassa seikkaileminen vaan jatkui. Vaellussauvatkin temppuilivat. Sehän tarkoitti sitä, että meikäläinen sai koko reissun ajan ekstratreeniä, koska niihin ei voinut 100 prosenttisesti koskaan tukea. Reklamaatio tarviikin muistaa lähettää!

Aikamme taas tarvottua mudassa, rupesi Pieni Karhunkierros lähestymään. Sen siis KUULI jo hyvissä ajoin.

Karhunkierros opastaa kiertämään pienen kierroksen "alakautta", mutta sen saa kulkea toiseenkiin suuntaan. 

Ilmeisesti suurin osa kulkee sitä suositeltua reittiä, sillä Kallioportin kautta kulkiessa tulee vastaan portaat. Kapeat, 250 (?) askelmaiset portaat kohti korkeuksia. Onneksi rinkka oli tässä vaiheessa jo keventynyt alun viidestätoista kilosta. Vastaantulijat päästettiin ohi levennyksillä ja siinä sai mukavasti hengähdystaukoakin. Onneksi aamun pahoinvointi oli ohitse tässä vaiheessa.

Ylhäällä pääsi ihastelemaan maisemia näköalatasanteelta.

Pieni Karhunkierros oli TÄYNNÄ lomalaisia. En halua ajatella, kuinka paljon siellä kesällä onkaan väkeä. Kurittomat lapset ja koirat juoksivat melkein päin. Taisi kummaltakin päästä syvä huokaus kun päästiin pois ruuhkasta.

Neljännen päivän matkaksi tuli reilu 14 kilometriä. Saavuimme Puurosuon laavuille hyvissä ajoin, sillä iso osa matkasta oli tasaista ja sorastettua suuren kävijämäärän takia. Muutamia retkikuntia paineli vielä ohitsemme kohti Porontimajoen tupia.

Yöksi oli luvattu pakkasta, joten päätimme leiriytyä laavuun. Riippumatoille olisi kyllä löytynyt runsaasti ripustuspuita.

Tälläkin leiripaikalla ensiluokkaisen siisti huussi. En ole koskaan etelässä löytänyt niin siistejä huusseja kuin Karhunkierroksella. Siitä pisteet kulkijoille ja Metsähallituksen väelle! Miinusta sille älykääpiölle, joka oli kipannut tahmaiset bbq-soossit heti laavun kulkuaukon eteen. Suojaksi asetettu tarppi likaantui melkoisesti.

Yö oli kylmä ja uni oli yhtä katkonaista kuin muinakin öinä. Laavu oli kuitenkin mukava paikka leiriytyä.

Aamulla kohtasimme kulkijoita, joilla oli liian vähän ruokaa matkassa. Kaveri antoi pari ylimääräistä snäkkipussia heille.

Keskiviikkona saimme nauttia alkuun vähän auringosta. Aamulla tuntui reissun ainoa "tunne" lonkassa, mutta se hälveni ensimmäisen vartin aikana. 

Kävimme ihastelemassa Porontimajoen suloisia tupia. Toinen sijaitsi kosken päällä!

Täältä joku haki vaeltajia mönkijän kyytiin. Olikohan joku loukkaantunut?

Tuville saapui valokuvaajia ja me jatkoimme kohti kivistä ylämäkeä. Päivän lounastauko osui Kumpuvaaran (tai Ison-Kuikkalammen, riippuu keltä kysytään) laavulle. Mukavaa juttuseuraakin saatiin parista naisesta, jolle seudun retkeilykohteet oli ennestään tuttuja.

Pian lounastauon jälkeen rupesi näkymään huuruisia puita ja maisemat avautuivat Rukan suuntaan.

Kuusamon seudulla oli paljon enemmän vettä, kuin osasin odottaa! Järviä, jokia ja lampia näkyi kaikkialla.

Olin jättänyt pitkähihaisen unipaidan takin alle, sillä päivä oli aiempia viileämpi. Ilmassa oli selkeästi talven tuntua. Muina päivinä vaelluspaitana pelkkä lyhythihainen merino softshelltakin alla.

Tunnistettava Konttainen rupesi lähestymään hiljalleen. Tästä alkoi pätkä, josta vaeltajia pelotellaan.

Pitkät portaat vaaran kyljessä ja sitten vähän kerrallaan ylämäkeen. Vaikka oli jo viides päivä, niin ei nousu tuntunut mitenkään erityisen pahalta. Odottelin koko ajan, että missä se kamala Konttaisen nousu on? Olikohan sielläkin tehty uusi linjaus?

Lehtikuuset värittivät maisemaa upeasti ja Konttaisen laelta näkyi pitkälle.

Päiväretkeläisiä rupesi taas näkymään, mutta aika rauhallinen oli meininki edellispäivään verrattuna. 

Huipulla otettiin kuva todistusaineistoksi. Unelmien toteuttaminen ja rakkaiden asioiden tekeminen saa vaeltajan iloiseksi. 

Vielä kurkistus kohti määränpäätä ja aloitimme laskeutumisen. Sorastettu polku kiemurteli alas rinnettä ja vastaan tuli asfalttitie.

Tiukkaa nousua oli matkalla ja sitä kuuluisaa mutaa. Ilta rupesi jo hämärtymään kun saavuimme Suolammen laavulle. 14,7 kilometriä näytti matkamittari päivän etapiksi.

Valitsimme toistamiseen laavun yöpaikaksemme. Tuuli rapisutteli kulkuaukon eteen asetettua tarppia ja rupesi kuulumaan ihmisääniä. Kävin toivottamassa tulijat tervetulleeksi laavulle, mutta pojat meinasivat vielä jatkaa matkaa lamppujen valossa. Mahtoivatkohan jaksaa Rukalle asti, vai yöpyivätkö Valtavaaran päivätuvalla?

Heräsin yöllä hiiren rapinoihin, mutten jaksanut reagoida niihin. Olimme nostaneet ruokasäkit korkealle turvaan niin kuin aiempinakin iltoina. Harmi vaan, että ruuantähteinen luha oli jäänyt termoksen kannen päälle esille. Aamulla kansi oli täynnä papanoita. Päivälle ei ollut tiedossa haudutettavaa lounasta, joten pakkasin kannen ja luhan (lusikka-haarukka) suoraan roskapussiin odottamaan astianpesukonetta. Hinkkasin kädet kohmeessa aamupuuroa kattilasta ja fiilistelin yön aikana satanutta ensilunta.

Viimeisenä päivänä tai puolikkaana päivänä oli tiedossa enää viisi kilometriä kuljettavaa!

Ylämäki, alamäki, ylämäki alamäki...

Porot juoksentelivat ohi lumisessa maisemassa ja tunnelma oli hieman jopa jouluinen!

Valtavaaran tuvalle saapuminen oli upea hetki. Lunta pyrytti ja ilma sakeni ympärillä. Aurinko hehkui harmaan massan läpi taianomaisesti! Pienen pienestä tuvasta soitin iloisen videopuhelun rakkaalle syntymäpäiväsankarilleni Australiaan. Ikimuistoista!

Valtavaaralta oli enää kivenheitto Rukalle! Jyrkkää alamäkeä oli tiedossa, mutta onneksi oli apuköysiä reitillä. Vähän pisti hapottamaan kun lopuksi piti vielä kavuta ylös laskettelurinnettä. Toiset paineli ohi tuolihissillä.

Melkoisesti ilahdutti kun meidän majapaikka ilmestyi näkyviin! 72 kilometriä (+ kaikki ekstra-askeleet vedenhakureissuilla ja näköalapaikoilla) plakkarissa ja kuinka hienosti kaikki menikään. Olin äärimmäisen onnellinen ja hurjan ylpeä vaelluskaveristani, joka oli ennakkoon epäillyt omaa jaksamistaan.

 

Yksi unelma tuli toteutettua yhdessä lapsuudenystävän kanssa. Ei hassumpi tapa viettää syyslomaa!

Mihinkäs sit seuraavaksi?

P.S. Ei ollut paha reissu. Jos haaveilet Karhunkierroksesta, niin lähde ihmeessä! On siellä paljon jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, mutta ei siellä tarvitse kiirehtiä. Vaikka Lotta Hintsa (hatunnosto hänelle ja muille reippaille polkujuoksijoille!) juuri tällä viikolla juoksikin reitin 17 tunnissa, niin vaeltaja voi rauhassa käyttää siihen just niin monta päivää kuin tarvitsee! En tähän osannut/muistanut mitään erikoisia vinkkivitosia kirjoittaa, mutta mielelläni vastailen jos jollain on kysymyksiä reitistä.

P.P.S. Ai miksikö niistä nousuista ei ole kuvia? No mietippä ite. ;)